Veturin viehätystä

Päiväkerhossa kuultua: ”Tytöt ovat tyttöjä, pojat poikia. Kyllä tyttö tarvitsee pinkkiä ja punaista ja nukkeja ja...” Mitähän mahtoivat ajatella sinisiin farmareihin ja mustaruskearaitaiseen Mari-paitaan puetusta Sienasta...?

En oikein sulata sukupuolen korostamista. Lienee lapsuuteni peruja: Minä en pitänyt punaisesta enkä minulle tarjotuista muovihelmistä, vaan viihdyin mustissa, valkoisissa, harmaissa ja sinisissä. Muistan vieläkin, millaiset vaatteet valitsin ensimmäiselle luokalle: harmaat reisitaskuhousut ja sinivalkean neulepaidan. Olin niistä tavattoman ylpeä. Olin ylpeä myös toisen luokan alkajaisiksi saamastani mustasta villapaidasta, jonka rintamusta koristi keltainen Giant-teksti. Silloiset vakosamettihousut tosin olivat persikkaiset. Muistelen lämmöllä vielä sitäkin, miten äiti osti minulle sinisen ja veljelleni punaisen collegepaidan.

Luulen, että on tärkeämpää kuulostella itse lasta kuin toteuttaa jotakin ikiaikaista määritelmää pienistä pojista ja tytöistä. Poika ei naisistu pinkistä, eikä tytöstä tule miehekästä sinisessä talvihaalarissa. Meidän parivuotiaamme on metka sekoitus molempia, kuten varmasti suurin osa samanikäisistä. Ehkäpä se jakautuminen tyttöihin ja poikiin alkaa vasta vuoden parin päästä. Silloin tämänhetkinen suosikkilelu, juna, saattaa lentää prinsessamekkojen myötä lelukoppaan.

Sehän tässä parasta onkin, se suuri kysymysmerkki tulevasta.